"Hei huominen, mä oon pakannut kaiken!"

"Hei Huominen, mä oon pakannut kaiken mitä täältä haluan mukaan, pari melkein hyvää muistoa ja sanat joita vielä ei tarvittukaan! hei huominen oon jo matkalla sinne, joka silti jälkeeni jää, mul on kassissa palanen aurinkoo, ja vähän elettyä elämää. "

Toi pätkä sopii (tai ainakin pitäisi sopia) mulle just tällä hetkellä. Pitäisi katsoa elämää eteenpäin, ja olla aurinkoisin mielin. Yritetään.

Yritin mennä katsomaan elokuvaa positiivisn mielen. Suomi-filmit eivät ole olleet viime aikoina niin surkeita, kuin olen luullut. Mutta! Minttu Mustakallio. Tajuttoman ärsyttävä ja surkea näyttelijä. Yleensä se häiritsee vain leffan alussa, mutta nyt häiritsi koko leffan ajan. ARGH en kestä!!Jopa muut näyttelijät ja kissakin oli parempi kin minttu. Onneks liput olivat vain 7e. Saara(Minttu?) on eronnut, ja lähtee henkisen kasvun leirille. Leirin on tarkoitus olla seksitön ja päihteetön. Ensinmäisenä yönä homo ryhmän vetäjä häipyy saarelta, kun koira alkaa synnyttä. Sekalainen sakki leiriläisiä jää keskenään keittäjän kanssa, ja hippi rupee itse vetämään leiriä. Vesi loppuu, kissa karkaa, sähköt katkee, hippi vetää draamat... Olihan siellä kohtauksia jota sai mut hymähtelemään, mutta eivät ne nyt niin hauskoja ollut, kuin mikä oli luultavasti tarkotus.

Onneksi oli kiva pitkästä aikaa nähdä kaveria. Ei olla varmaan vuoteen nähty livenä (?) joten oli kiva ihan livenä jutella.


 




Mitä jos?

Kaikilla näitä on. "Mitä jos" mietteitä. Mun suurin.

Mitä jos olisin kertonut M:lle ajoissa, että olen pahasti ihastunut häneen. M on ihana ihminen, ja tiedän että hänellä on paljon tyttöjä kavereina, koska viihtyy tyttöjen seurassa yleensä paremmin (omien sanojensa mukaan) En tietenkään voinut olla ainoa, joka on M:ään ihastunut. Ja luulin todella, että hänellä olis ollu tunteita myös mua kohtaan... vaikka kyse olikin "vain ihastuksesta" oli se mulle aika iso kolaus. Oksensin kahteen kertaan, nukuin levottomana, ja satuin olemaan silloin kuukauden työttömänä, joten lojuin vain päivät sohvan pohjalla lähinnä itkiessä. Ei huvittanut puhua kavereillekkaan. Parille laitoin vaan viestiä, että M alkoi seurustelemaan. Muuten en sitten jaksanu olla yhteydessä kehenkään.
En ole vieläkään aivan 100% päässyt yli, mutta koska ei olla enään niin paljoa yhteydessä, on se ollut helpompaa. Pahimpia on, kun stressaan jotain, tai ahdistaa, ensimmäinen reaktio olisi laitta viestiä M:lle koska on aina lohduttanu/piristäny/tsempannu. Mutta siitä on vain päästävä eroon. (M:n kanssa kun pitäisi vielä onnistua olemaan kaverina)

Anna Puun Kaunis päivä, ja Riko minut, oli erityisen kovassa huudossa, vaikka toikin paskan olon muistuttamassa asiasta. Jos tuosta jotain hyvää pitäisi löytyä niin se, että ainakin minulla on tunteet, enkä ole tunteeton (vaikka sitä joskus toivoisikin. Aika helkkarin paljon. Kuinka paljon helpompaa elämä olisi ilman tunteita. Ei olisi rakkautta, mutta ei myöskään vihaa, ja esimerkiksi masennusta ei olisi kenelläkään, eikä todennäköisesti muitakaan psykologisia sairauksia.)

Toisaalta, huomasin että M on hieman etäisempi, ehkä? kuin aikoinaan. Mikä vahvisti ajatusta siitä, että hänellä aikoinaan oli tunteita (vaikka ei sitä itse tajunnutkaan. En minäkään sitä myöntänyt, mutta syynä se, että M seurusteli kun tapasimme. Enkä voi nyt heti eron jälkeen paukauttaa että "Hei! oon muute ihastunu suhun." Taisin sitten vain odottaa liian kauan. Vaikka mielestäni 2kk eroaika on mielestäni lyhyt. Tietenkin olin katkera ja halusin vihata M:ää (siinä onnistumatta). Vaikka olisinkin suht OK, mitä sitten kun näemme livenä? En tiedä kestäisinkö sitä sitten kuitenkaan. Päätin että nyt 2015, ainakaan aluksi, minä en laita viestiä hänelle ollenkaan. Hän saa tulla juttelemaan kun siltä tuntuu. Eli en välttele, mutta en aijo enään ripustautua. Pakko päästä tästä tavasta eroon. Myös muissa kaveri-suhteissa.

Vaikka tästä onkin aikaa hieman yli 6kk, (vai 7??) On mulla vielä paljon tehtävää. Huomaan kyllä voivani pikkuhiljaa paremmin, mutta saisi mennä nopeamminkin....

Toinen mitä jos tilanne oli rippileirillä partaharjulla. En oo ikinä ollut oikeen missään menossa mukana. Riparillakin itseasiassa eipä siellä kukaan kysynyt mua mihinkään mukaan, joten pariinkin kertaan päädyin yksin musiikin kanssa kiertelemään leiriä, jossa olin vuotta aikaisemmin ollut suurleirillä.

Meillä oli sauna-ilta ja käytiin uimassa. Tyttöjen vuoro oli eka, saunottiin ja uitiin, ja sen jälkeen oli poikien vuoro. Käytiin vaihtamassa vaatteet illallista varten, ja koukattiin vielä kaverin kanssa rannan kautta, ja muut tytöt oli vaatteet päällä uimassa, ja minuakin kysyttiin. Kieltäydyin siksi, koska oli lenginssit ja farkku shortsit, sekä puhelin taskussa. Jälkeenpäin harmittaa, että en mennyt mukaan. Toisaalta, oliiko se muuttanut mitään??

Kolmas mitä jos tilanne oli ala-asteella. Mitä jos en olisi ollut K:n kaveri 3lk-> ylöspäin? Mitäs jos olisinkin ollut siinä "suositumassa" porukassa? Olisinko ihmisenä erilainen? Olisiko minulla enemmän kavereita? Olisinko itsevarmempi??

Minkä tyyppisiä "Mitä jos..." hetkiä teillä on? Vai onko ollenkaan??

Autolla Nepaliin

Käytiin työpaikan kanssa katsomassa hyväntekeväisyys elokuva "Autolla Nepaliin", eikä se ollut sellainen hyväntekeväisyys elokuva mitä oletin. Kuvitelma oli, että ollaan siellä nepalissa, ja autetaan rakentamaan kouluja yms. Ei! Elokuva oli päiväkirjamainen ihan suomesta sinne nepaliin ja takaisin. Oli elokuvassa myös hieman jännitystä pariinkin kertaan, ja toki itku pääsi multakin, kun sinne nepaliin asti päästiin.

Maisemat olivat upeat, ja jännitystä riitti pakistanissa... Terrori-isku, joen ylitys pienellä veneellä (apua!)

Hyväntekeväisyys kohde on Nepalissa kastittomien alue, ihmiset jotka on hylätty yhteiskunnasta. Naiset tekevät koruja, ja yrittävät myydä niitä. Elokuvan tekijät siis matkaavat autolla nepaliin hakemaan niitä koruja, ja toi niitä suomeen myynttin. Ja saihan kastittomat myös säännöllisen lahjottajan...

Elokuvassa on haastateltu mm. Arman Alizadia ja Riku Rantalaa. Elokuvan tuotto menee luonnollisesti hyväntekeväisyyteen.
Leffan lopussa oli myös maininta #Kansanliike ja nettisivut kansanliike.fi. Unelmien ja haaveiden toteuttamiseen.

Tässä vielä linkki!


Let It Go!

Olin kirjottanu kilometrin pitusen tekstin, joka oli kirjoitettu osaksi kirjeeksi yhdelle tietylle. mutta en sitä julkaisekkaan. Sen verran kuitenkin että...

Olen nyt ainakin suurimmaksi osaksi OK asian kanssa,(aikaa siinä menikin. Tuntellinen hönö kun olen) ja toivottavasti olet oikeasti onnellinen, vaikka minä en siihen ikinä kuulunutkaan. Kiitos kaikesta tuesta ja piristämisestä ja anteeksi känkkäränkkäyteni ja huono asenteeni...

Uudesta vuodesta vielä sen verran (thanks for asking!), että se meni leffoja katsellessa ja Bel Airin Prinssiä katellessa (Oli muuten ilmestynyt NetFlixiin 6 kautta <3 Jeii!!)  ja pää täynnä räkää.. Facen suljin, illaks, ja seuraavaksi päiväksi. Jaksanu kattella muiden UV päivityksiä.

No ehkä hyvällä tuurilla tää vuos vois olla ihan jeeskin. 2014 yllätti, joten who know, mitä 2015 tuo tullessaan. toivottavasti osittain samaa kuin edellisenäkin...

Loppuun vielä parin leffan inspiroimat (jotka sopii tähän hetkeen) Frozenin Let It Go! (Varmaan sanomattakin selvää, kuinka ihana tunne olla taas hyvällä tuulella ja päästä irti menneestä <3) ja kappale, mikä mun pitäisi yrittää aina muistaa, eli Bruno Marsin Just The Way You Are. Vika on sitten David Guettan Titanium, ja molemmat kappaleet saanu inspiraation Pitch Perfectistä...